Kuva: Mari Morko

Lasse
maatiaiskissa, kastroitu
s. 11.6.2002

Lasse tuli taloon syksyllä 2002 pitkällisen harkinnan jälkeen. En ollut varma miten koirat reagoisivat kissaan samassa huushollissa. Digi oli tavannut kissoja ja suhtautui niihin omaan rauhallisen hyväntuuliseen tapaansa. Jambi oli aikaisemmin ollut tekemisissä kissojen kanssa vain ajaessaan satunnaiset tapaamansa irtokissat puuhun. Karma oli tottunut nopeasti kaniin ja toivoin että kissan kanssa menisi yhtä hyvin.

Loppujen lopuksi kaikki meni yllättävän hyvin ja nopeasti. Muutaman päivän totuttelun jälkeen yllättäen Jambi oli kissan kanssa hyvää pataa. Digi suhtautui kissanpentuun muuten välinpitämättömästi, mutta Lasse osoittautui melkoisen uhkarohkeaksi yksilöksi ja sai muutaman kurinpalautuksen esim. tipahdettuaan sohvan selkänojalta nukkuvan ukon niskaan. Eniten ongelmia oli Lassen ja Karman välillä, Karmaa kiinnosti kovasti mutta Lasse suhtautui epäluuloisesti sen touhotukseen. Lisäksi tuli vielä se että Karma vahti lelujaan (= varastettuja sukkia :-) ja ruokaansa mustasukkaisesti ja Lasse sai muutaman aika terävän muistutuksen siitä mikä on Karman. Pikku hiljaa nekin ovat kuitenkin löytäneet yhteisen sävelen ja mahdutaan samaan huusholliin.

Lasse on erinomainen seurakissa, utelias ja ihmisystävällinen. Se myös todisti pedon taitonsa jo n. 4 kk ikäisenä ensimmäisen kerran pyydytämällä päästäisen. Lasse on myös saanut olla koekaniinina, sillä innostuin kokeilemaan sen kanssa myös naksutinkoulutusta, jota aikaisemmin olin käyttänyt koirilla. Vastoin sitkeitä vastakkaisia uskomuksia, kissaakin voi kouluttaa!

Kuva: Mari Morko

Elämässäni on vaikuttanut pari kissaa jo ennen Lassea. Ollessani alle kouluikäinen, meille tuli Tiku, vaalea beige maatiaiskolli. Se eli kuten siihen aikaan kissat maaseudulla elivät, leikkaamattomana ja vapaasti ulkona liikkuen. Se hiiresti ja myyrästi ja kerran jopa raahasi metsästä niska kenossa itsensä kokoisen jäniksenpoikasen. Pari kertaa vuodessa se viipyi retkillään viikon, pari kerrallaan ja lopulta sitten tapasi kohtalonsa eräällä.

Seuraava kissa oli Viivi, harmaaraidallinen maatiaistyttö, jonka masukarvat olivat persikanväriset ja mustatäpläiset. Sen emä oli pitkäkarvainen navettakissa ja Viivi oli jotain pitkä- ja lyhytkarvaisen väliltä. Se oli arka pienen piirin kissa, kun meille tuli vieraita se katosi ilmestyäkseen vasta kun vieraat olivat lähteneet. Se eli alkuun sisäkissana, sillä pelästyi pentuna ulkoilun yhteydessä vähän matkan päässä tehtyjä räjäytyksiä. Myöhemmin se pikku hiljaa uskaltautui taas ulkoilemaan ja oppi aikanaan jopa hiirestämään. Sitten se kantoikin "lahjojaan" äidilleni säännöllisesti.

Kuva: Liisa Alatalo

Vaikka minä aina toivoin että otetaan kissa, olivat kissat aina enemmän äitini kissoja. Hän onkin kissaihminen ja omistanut useita kissoja. Yksi niistä oli legendaarinen Hyrrä, ainoa kissa jonka mummoni laski sisälle (muut saivat tyytyä navettaan) ja joka teki pentunsa aina äidin sänkyyn. Ihan yhdentekevä minäkään en kuitenkaan ole kissoille ollut, sillä kun läksin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, Viivi kuulemma etsi minua viikkoja lähtöni jälkeen. Kun sitten palasin takaisin kotiin vuoden poissaolon jälkeen, Viivi päätti pitää minua silmällä, etten enää pääse katoamaan, ja muutti sänkyyni nukkumaan. Lasse sentään osoitti vierastavansa äitini tupakanhajua ensimmäisen kerran tavatessaan, kun ei siihen ollut tottunut.